Olemassaolon värit

Olemassaolon värit

Olemassaolon värit

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi,

kantaako luonto mukanaan häpeää siitä, millainen se on?

Veikkaan, ettei yksikään kukka häpeä muotoaan tai väriään.
Tuskin yksikään puu pahoittelee elintilaansa, jonka se ottaa kasvaakseen.

Kun katson kesällä niittyjen kukkaloistoa,

näen kuinka jokaisella kasvilla, on oma paikkansa ja merkityksensä –
oma tapansa loistaa, olla ainutlaatuinen.

Luonnossa kaikki vain on.
Ilman anteeksipyyntöjä tai pahoittelua,
ilman itsensä pienentämistä,
vailla vertailua.

Kaikella on paikkansa tässä kokonaisuudessa.

Mutta entä me ihmiset?

Me opimme jo varhain pienentämään ja piilottamaan itseämme,
jotta olisimme hyväksyttyjä ja rakastettuja,
sopiaksemme joukkoon –
välttääksemme hylätyksi tulemisen ja yksin jäämisen.

Hiljennymme hetkissä,
joissa olisimme halunneet sanoa mielipiteemme.

Hiljennymme, kun äänemme on ollut liikaa muille.
Ja vähitellen kadotamme yhteyden omaan ääneemme – sen ainutlaatuisiin nyansseihin.

Ajan myötä turhaudumme ja ahdistumme.
Yritämme piilottaa vihan ja pettymyksen sisällemme –
kunnes jokin meissä murtuu ja tunnetaakka muuttuu liian raskaaksi kantaa.

Olemme hukassa itsemme kanssa. Kuka minä olen? Mitä minä haluan?
Kehomme käy kierroksilla, ja vireystila seikkailee ali- ja ylivireystilan välillä.
Stressaannumme ja ajan myötä uuvumme.

Hiljalleen huomaamme, että

olemme ehkä koko elämämme ajan
himmentäneet värejämme,
hiljentäneet ääntämme,
piilottaneet tunteitamme.

Muuttaneet itseämme toisten toiveisiin sopivaksi.
Yrittäneet mahtua muottiin,
joka ei ole meille tehty.
Pienentäneet läsnäoloamme.

Ja kun elämme näin pitkään itseämme vastaan,
elämästä alkaa kadota värit.

Kunnes tulee se hetki.

Huomaat pienen, värikkään kukan pihamaalla
tai tulppaanit maljakossa.
Aistit herkkyyden, kauneuden, elinvoiman.

Ja alat ymmärtää:
ehkä kauneus onkin rohkeutta.

Rohkeutta tulla tietoiseksi siitä,
millaisia uskomuksia, olettamuksia, menneiden kokemusten ja traumojen taakkaa kannat.
Rohkeutta kohdata sisällään olevaa – ajatuksia, tunteita ja kehossa tuntuvia jännityksiä –
ja hiljalleen palauttaa värejä elämään – yksi kerrallaan.

Saada rohkeutta ja luottamusta siihen,
että on turvallista olla oma itsensä,
kehoaan kuunnellen,
omassa loistossaan,
kaikissa väreissään.

Rohkeutta olla oma itsensä,
kehossaan läsnä,
omassa loistossaan,
kaikissa niissä väreissä, joita olemassaolossa on.

Ehkä olemassaolon vahvistaminen
vaatii rohkeuden rinnalle myös tasapainoa.

Sillä vain juurtuneina – kehossa ja mielessä läsnä –
voimme kukkia ja loistaa samaan aikaan,
kuin puu, jonka juuret ovat vahvat
ja siksi latva kestää elämän myrskyt.

Ja hetkissä,
joissa lakkaamme piilottamasta itseämme,
alamme tuntea värejä kehossamme
ja nähdä heijastuksia itsestämme
– ja alamme elää autenttista elämää.